Äidinvaisto

Jokainen äiti tuntee lapsensa, me tiedämme ja tunnemme kun kaikki ei ole hyvin, sitä tunnetta kutsutaan: äidinvaistoksi.

Ensiksi luulin, että poikani on vain poika, kuten tarhassa kuitattiin, esikoinen, joten tietoa muusta ei ole. Lukuisia ongelmia, ja psykiatreja myöhemmin eksyin blogiin, josta luin lapsesta/lapsista, jotka olivat kuin poikani. ADHD. Kerroin heti koululle ja pyysin, että saamme lähetteen, saimme, ja saimme diagnoosin. Siinä meni 10-vuotta, sitä ennen oli epäilty kaikkea muuta, etsitty syytä kaikkialta muualta, vaikka olimme jo n.4-5-vuotiaana aloittaneet käynnit psykologeilla ja psykiatreilla. Kaikki ei tuntunut olevan normaalia, mutta joka puolelta sanottiin, normaali poika, normaali poika, KUNNES MINÄ TAJUSIN. Ilman tuota blogia, en olisi varmaan koskaan edes ajatellut asiaa, eikä  poikani olisi saanut apua.

Tyttäreni syntyi kohta 6-vuotta sitten. Hänellä on ollut kovat pääkivut pienestä pitäen. Joka kerta kun olen lääkärille maininnut/neuvolassa sanonut, on vastaus sama: tuon ikäinen ei osaa sanoa mihin sattuu. Joten olen varmana n. 4-vuotta juossut eri lääkäreissä, neuvoloissa, välillä pelännyt jo pahinta. 6-vuotta on pitkä aika olla huolissaan, 6-vuotta on pitkä aika olla kivuissaan. Viime vuonna 5-vuotis neuvolassa tytölle tehtiin näkö sekä kuulo testit. Näkö meni todella huonosti, mutta neuvolatäti laittoi tämän jännityksen piikkiin. Pyysin uusinta testiä, mutta ymmärrän että varmaan muitakin ihmisä jonossa on, emme päässeet, joten tässä sitä ollaan 6-vuotta myöhemmin, edelleen kivuissa.

Menipä tuossa sitten hermot, tyttäreni valitti päätänsä, ja nukahti kipuun. Aamulla edelleen päätä jomotti, soitin lääkäriin, saimme ajan. En jaksa enään pyytää, koska joka kerta kun olen pyytänyt apua, kukaan ei tee sitä mitä pyydään, vaan etsivät mitä tahansa muuta, mistä tahansa muualta. Ainakin siltä se tuntuu.

Marssimme lääkäriin, selitin lääkärille kaiken. Ja ennen kun hän ehti sanomaan mitään sanoin:
"Nyt riittää, tutki hänen silmät, tutki hänen näkönsä HETI!"
Mitä tapahtui? Lääkäri ohjasi meidät heti silmälääkäriin, jonne menimmekin.

Tiedättekö kuinka kauhealta tuntuu kuulla, että lapsesi näkö on siitä taulusta 4/10, että hän ei näe lähelle toisella silmällä ja se on täysin blurria. Toinen näkee paremmin. Mutta ei sekään hyvin. Tiedättekö, kuinka kauhea olo tulee kun muistaa 6-vuodelta, joka ikisen kerran kun olen töksäyttänyt:

"voisitko katsoa eteesi, kulta miten voit juosta seinää päin, kulta miten on mahdollista törmätä oveen, varo vähän" 

Ja kaikki turhaan. Harmittaa, ja vi****aa, mielestäni tämä on kestänyt liian kauan, saada näinkin pieni asia selville, liian kauan hän on joutunut kärsimään kivuistaan. En todellakaan syytä itseäni, koska olen kaikki nämä vuodet pyytänyt, että silmät tarkistetaan, mutta kyllähän jokainen äiti varmana miettisi tilanteessa, että olisi pitänyt vaatia kovemmin. Loppuen lopuksi tänään saimme kuulla, että tyttö saa vahvimmat linssit mitä löytyy. Onneksi äiti diggaillee laseja, itselläni liuta egolaseja (ilman vahvuuksia), joten tyttö odottaa jo laseja kovasti. Tehtiin niista kiva juttu, nyt hihkuu innoissaan kuinka voidaan olla samiksia <3



Joten kaikille sairaanhoitoalalla työskenteleville haluan sanoa: kyllä äiti tietää (yleensä).
Ja äideille, se tunne kun lapsi tulee kotiin, ja te kysytte miten koulupäivä meni, ja vastaus on: hyvin, mutta sisällänne jokin epäilee vastausta, se tunne, että jokin ei ole kohdallaan. Kun lapsesi sairastelee, tai ei ole oma itsensä, sinulle toitotetaan, että kaikki on hyvin, mutta se tunne mikä meillä on sisällä, se kertoo meille muuta. Se tunne on kuin näkymätön napanuora  joka sitoo meidät lapseen, joka ei katkea koskaan, äänetön hälytinME TIEDÄMME, ja sitä kutsutaan äidinvaistoksi.

Mitä mieltä te olette? Onko äideillä luotettava äidinvaisto, vai ohjaako meitä pelko, entä jos jokin on vialla? Luotatko sinä omaan äidinvaistoosi?

Kommentit

Suositut tekstit